Se tavallinen tarina. Poika ja tyttö tapaavat. Ihastutaan ja rakastutaan. Mennään naimisiin ja hankitaan perhe.

 

Ehkei minun tapauksessani  kuitenkaan ihan näin.  Kun tapasimme, mieheni oli eronnut kahden lapsen isä ja minä vasta sinkkuuntunut 27- vuotias, menevä nainen. Ei sen pitänyt mennä niin. Vannoin itse nuoruuden suhteesta erotessani, että perheelliseen en sitten sekaannu. Vaan toisin kävi, kaksi vapaata samanhenkistä musadiggaria rakastui toisiinsa. Itse asiassa molemmat ensisilmäyksellä. Se oli menoa, vaikka omaa painia juuri tuon lapsi-asian kanssa kävinkin. Olen lapsirakas mutta suhde itseäni kahdeksan  vuotta vanhempaan pienten lasten isään ei ollut suunnitelmissa. Pelkäsin uusperhekuvioita, sillä itse avioerolapsena olin nähnyt kaikenlaista sekoilua.

 

Niin siinä kuitenkin kävi. Meistä tuli uusperhe. Menimme naimisiin ja saimme vielä kaksi yhteistä lasta. Uusperheen rakentaminen ei aina ollut helppoa, mutta moniin muihin uusperheisiin nähden pääsimme helpolla. Meistä hitsaantui vuosien saatossa tiivis perhe, jossa kaikki lapset olivat samalla viivalla. Isommat lapset saivat paikan sydämessäni, ja siellä he ovat toki edelleen. Ystävystyin jopa isompien lasten äidin kanssa ja saimme palettimme toimimaan melko hyvin. Toki uusperhe-arki väsytti joskus, kahdenkeskinen aika oli mieheni kanssa kortilla. Aloitin työn ohessa opiskelut yhteisestä päätöksestä tavoitteena saada mielekäs työ ja ammatti, joka mahdollistaa joustavan työ- ja vapaa-ajan yhdistämisen.

 

Opiskelu ei ollut helppoa ja lähisukulaisia sairastui vakavasti ja jopa menehtyi. Koin syvää uupumusta. Samaan aikaan havaitsin miehessäni hymyttömyyttä ja jonkinlaista vetäytymistä perhe-elämästä. Keski-ikäistä, aiemmin lähes absolutistia miestä alkoivat kutsua illanistujaiset ja terassit. Perheen huvipuistoreissut ja sukuloinnit saivat miehessä vain tuhahduksia aikaan. Mies vetäytyi. Kysyttäessä häntä ei  vaivannut mikään. Vaimo istui illat naama kiinni opiskelukirjoissa ja mies tiukasti tabletti kädessä. Miehen puheista kuulsi tyytymättömyys itseensä ja elämäänsä. Silti mies vakuutti rakastavansa vaimoaan ja ylisti tätä miten vaimo paranee kuin viini vanhetessaan, ainakin seksin suhteen. Vaimo oli entistä väsyneempi. Kukaan ei ottanut syliin, kysynyt mitä kuuluu. Vaimo lopetti kuulumisten kysymisen toiselta osapuolelta, koska vastaus oli aina sama: ei mulla mikään oo, ihan ookoo. Silti vaimo aisti jotain kummaa. Mies vältteli häntä kuin ruttoa. Kotona vaihdettiin lasten vahtivuoroa läpsystä. Eräänä yönä baarireissun päätteeksi mies ei tullutkaan kotiin yöksi. Vaimo huolestui, sillä se ei ollut miehen tapaista ollenkaan. Seuraavana päivänä mies pudotti pommin: olen ollut sinulle uskoton. Jotain kummia värinöitä vaimo oli ollut tuntevinaankin. Kotona puheisiin oli tullut uusi tuttavuus, josta puhuttiin kovin ympäripyöreästi. Mies selitti tapauksen olleen yhden yön suhde. Vaimo päätti antaa anteeksi, vaikka tiesi että miehensä ei ole yhden yön suhteita harrastava tyyppi.

Mies ylisti vaimoaan, sanoi rakastuneensa uudelleen. Lupasi, ettei vaimon tarvitse enää koskaan pelätä tapahtuman toistumista. Mies kertoi oppineensa läksynsä.

Vaimo oli eksyksissä, hän halusi puhua miehensä kanssa asiasta. Oppia ymmärtämään miten tilanteeseen oli jouduttu. Mies ahdistui. Vaimo halusi mennä pariterapiaan. Mies kieltäytyi: ei puhuminen auta mitään. Unohdetaan koko juttu. Vaimo ei voinut unohtaa, matto oli vedetty jalkojen alta. Ei meille voi käydä näin, ei meille. Kaikkien mielestä unelmaparille. Eihän meillä edes riidelty juuri koskaan.

Vaimo meni kuitenkin yksin pariterapiaan etsimään vastauksia. Vaimo sulki samalla silmänsä ja kieltäytyi näkemästä mitä hänen silmiensä edessä tapahtui. Mies vältteli häntä entistä enemmän. Mies lenkkeili tai oleskeli autotallissa illat. Vältteli kaikin voimin vaimonsa seuraa. Joskus vaimo kuuli lähellä miestään ollessaan miten kovaa ja tiheästi miehen sydän löi ja miten pupillit olivat supistuneet. Aivan kuin mies olisi pelännyt jotain.

 

Sitten putosi pommeista kauhein. Miehellä oli kuin olikin suhde. Saman kesäisen naisen kanssa. Oli ollut jo lähes puoli vuotta. Sitä mies oli pelännyt, paljastumista. Mies lähti mutta tuli takaisin seuraavana päivänä anellen: älä jätä. Vaimo oli vihaa täysi, itki ja raivosi. Mies lupasi taas lopettaa suhteen jäädäkseen taas pian kiinni. Puolen vuoden sumuverho hälveni vaimon päästä tuona talvi- ltana. Oli kuin musta pilvi olisi siirtynyt pois ja vaimo näki selvästi kaiken. Ei, ei näin voi tehdä aviopuolisolle, lasten äidille. Rakkaus, joka oli ollut syvää ja vahvaa, kuoli pois. Kuin herkkä kukkanen alkusyksyn pakkasyössä. Seuraavana päivänä allekirjoitettiin avioerohakemus.

 

Ensimmäinen puoli vuotta olivat minulle siis totaalista kieltämisen aikaa. Yritin pelastaa avioliittoani yksin. Mieheni puhumattomuuden kuittasin hänen luonteellaan, mikä osin oli tottakin. Mieheni ei halunnut puhua totta ja pelastaa avioliittoaan. Lopulta hän jätti likaisen työn minulle. Tajuan näin jälkeenpäin, että työstin koko syksyn tulevaa eroa alitajuisesti. Keksin mitä kummallisempia selityksiä miehen käytökselle. Ajatuksen, että miehellä on merkittävä suhde, työnsin pois mielestäni.

Takerruin kuin hukkuva miehen aiempiin puheisiin: olet kuin lottovoitto, sinua parempaa vaimoa en voisi toivoa… Mutta ne teot. Ne eivät täsmänneet aiempiin eikä sen hetkisiin puheisiin. Halusin selvittää tilanteen ja jatkaa, mutta vaikka mieheni sanoi haluavansa sitä myös, ei hänen tekonsa olleet linjassa puheiden kanssa.

En vain pystynyt näkemään ja ottamaan vastaan totuutta: avioliitto, jota minä olin pitänyt onnellisena oli yhtä äkkiä ohi.